Happamia, sanoi kettu ja pysytteli varjoissa

Sen aika on taas, siltä ei tunnu pääsevään kokonaan pakoon missään. Se ei vain suostu pysymään piilossa ja sen säteily saa minussa aikaan epätoivottuja muutoksia. Tajusin tällä viikolla, että koulun keittäjätkin ovat sen juonessa mukana: melkein jokaisessa ateriassa kuluneen lukuvuoden aikana on ollut porkkanaa jossain muodossa, betakaroteenin pakkosyöttöä. Aurinko, rusketus, hiki, hyh.

Joskus aikoinaan minäkin loikoilin riippumatossa bikineissäni, luin kirjaa ja unelmoin pronssinvärisestä ihosta. Vaan eipä siitä sellaista koskaan tullut. En onneksi pala aivan kauhean herkästi, mutta ihoni ei toisaalta helposti rusketukaan. Suurimmista yrityksistä huolimatta minulla on tuskin koskaan ollut edes erottuvia rusketusrajoja, sen verran pieni vaikutus auringolla minuun tuntuu olevan. Veljeni paahtuu kahvipavuksi vaatteiden läpikin kunhan kevätaurinko alkaa kunnolla lämmittää, mutta minä en yllä edes maitokahvin sävyyn. En myönnä, että nykyinen rusketusvastaisuuteni johtuisi epäonnistuneista ruskettumisyrityksistä. En sitä kyllä kielläkään.

Silläkin uhalla, että kuulostan rasistiselta, mutta tuskin olen tummanpuhuvaa garderobia suosivien joukossa myöskään ainut, joka on sitä mieltä, että vaaleampi iho vain on kauniimpi. Se antaa kivan kontrastin mustalle ja toimii kauniisti muidenkin suosimieni värien kanssa. Koska ihoni ei rusketu kunnolla, minusta tuntuu, että ihoni näyttää päivettyneenä lähinnä likaiselta.

Nyt kun ilmat ovat olleet niin nättejä, olemme istuskelleet välitunnit auringossa ja tunnen jo kuinka valkeuteni alkaa kadota. Voi tätä surkeutta! Eihän kreivittären arvolle edes sovi päivettyä.

Mitä sitten teen säilyttääkseni edes hitusen ominaisväriäni? En ole koskaan pitänyt aurinkovoiteista. Suurin syy siihenkin, etten useimpina päivinä käytä lainkaan meikkiä, on etten pidä tunteesta, että ihollani on jotain ylimääräistä. Jollei aurinkovoide imeydy kunnolla, se tekee oloni vieläkin tukalammaksi ja tahmaiseksi kuin aurinko itsessään. Siispä niihin turvaudun vain suuressa hädässä: uimarannalla, ulkotöissä, etelässä tai muualla missä aurinkoa ei yksinkertaisesti pääse pakoon.

Yleensä suurin apuni on vain pysytellä sisällä tai varjossa, osin pakonkin edessä. Harmittava tosiasia viimeiset viisi kesää on ollut, että kesäloma = työtä, joka tapahtuu neljän seinän sisällä. Vapaa-aikani vietän mieluiten ompelu- tai tietokoneen edessä, joten silloinkin aurinko tavoittaa minut korkeintaan ikkunalasin läpi.

Suurin konkreettinen tekoni auringonvaloa vastaan taistelemiseksi on ollut hankkia päivänvarjo. Sekin tosin sanoi itsensä irti viime kesän lopulla eikä sen lukitusmekanismi enää pidä varjoani auki. Ostoslistalla on siis uusi, mielellään suurempi päivänvarjo. Lolitabrändi Victorian Maiden tekee mielestäni todella kauniita varjoja: 

Lähde

Lähde

Sellainen tulisi kuitenkin turhan kalliiksi postikuluineen, tulleineen ja välityspalkkioneen, ja ne myydään mustana loppuun alta aikayksikön. Realistisempana haaveenani olisi toinen battenberg-pitsinen varjo, esimerkiksi Belle Modesten myymä brodeerattu versio.

Lähde

Lempiviuhkani on tehty samasta materiaalista, joten tämä sopisi senkin kanssa. Toisaalta tahtoisin päivänvarjooni mustan kädensijan, jossa olisi koukku, ja VM:n varjoissa on mielestäni kauniimpi muotokin. Huokaus... unohdetun amerikanisotädin miljoonaperintöä odotellessa.

Pukuloistoa ja haavekuvia

Koulun loppu häämöttää jo ja lähestyvät palautuspäivät pitävät kiireisenä. Hiukan alkaa jo haikeuskin hiipiä mieleen, mutta toivottavasti syksyllä jatketaan taas ainakin suurimmaksi osaksi samalla porukalla. Tänään oli ehkä koko vuoden paras koulupäivä, vaikka hyviä päiviä on tähän vuoteen mahtunut lukemattomia muitakin. Lähdimme aamulla bussilla kohti Helsinkiä ja vierailimme Globe Hopen ja Marimekon tehtailla sekä kansallisoopperan ja -baletin puvustamossa.

Vaikka kaksi ensimmäistä pysähdystä olivat sinänsä mielenkiintoista nähtävää, kummankaan brändin ideologia tai etenkään estetiikka ei sovi yhteen omani kanssa. En voisi kuvitella suunnittelevani itse joskus tuotteitani niin materiaalin ehdoilla kuin kierrätysmateriaali vaatii. Vaikka nyt lopuillaan olevalla kurssilla hyödynsinkin laukussani kierrätettyjä lampunosia, en varsinaisesti koe, että kierrätysmateriaali toisi itseisarvoisesti tuotteeseen niin paljon hyvää, että olisin valmis tekemään esteettisesti niin suuria uhrauksia. Jos löydän jotakin inspiroivaa tai suunnitelmiini sopivaa materiaalia, voin sitä toki käyttää, mutta materiaalin on toimittava minun ehdoillani, en minä materiaalin.

Marimekko taas... tasaraitainen kangas ei ole designia. Ylipäätään Marimekon printeissä ei ole juuri mitään, mikä hivelisi silmääni. Suurin ongelma niissä minulle varmaan on, että ne ovat turhan suuressa mittakaavassa ja liian pelkistettyjä. Värien rajat ovat liian teräviä ja luontoaiheisistakin kuvioista on orgaanisuus kaukana. Jos jokin kuvio sattuisikin kelpaamaan, värivalinnat ovat minulle liian räikeitä tai yhdistelmät outoja. Pidän kyllä väreistä, mutta olen valikoiva sävyjen suhteen. Vaikka musta onkin lempivärini, rakastan myös sinistä, punaista, vihreää ja liilaa, ja etenkin satiinissa ja sametissa ne miellyttävät kovasti silmääni kunhan sävy on tarpeeksi tumma ja etenkin kylläinen.

Valkoinen ja harmaa ovat monesti kauniita ja pastellitkin menevät, jos kyseessä on vaikkapa romanttinen ruusuprintti. Murretut värit sen sijaan näyttävät silmääni vain likaisilta ja tylsiltä, paljon synkemmiltä kuin musta.

Oli kuitenkin kiva päästä näkemään miten kankaanpaino tapahtuu teollisessa mittakaavassa.

Se kolmas pysähdys kyllä korvasi sen, mitä kahdesta ensimmäisestä jäi toivomisen varaa ^^. Olen löytänyt paikan, joka vaikuttaa juuri siltä, mitä tahtoisin tehdä työkseni kunhan valmistun. Puvustamon käytävät ja ompelusalit pursuivat ylellisiä silkkejä ja sametteja, tylliä, pitsiä, strasseja ja paljetteja eikä siinä ollut vielä edes murto-osaa niistä ihanuuksista, joita siellä luodaan. Puvustamossa tehdään kaikkea kengistä ja päähineistä asti ja se taitaa olla ainoita paikkoja, missä Suomessa voi päästä tekemään historiallisia pukuja niin suurella budjetilla. Yhden puvun materiaalibudjetti voi yltää jopa 1500 euroon, mikä minun korvaani kuulostaa aivan uskomattomalta ylellisyydeltä.

Siinä missä pienemmässä teatterissa (jossa luokkamme vieraili aiemmin) kuulosti siltä, että puvustuksessa huijataan kaikessa missä vain pystytään, jotta  pysytään mahdollisimman pienessä budjetissa, oopperassa lähtökohdat ja olosuhteet kuulostivat aivan erilaisilta. Tämä harakka olisi tahtonut jäädä sinne samantien asumaan. Olin niin sokaistunut ja kaiken sen hienouden pauloissa, että aivoni tuntuivat käyvän ylikierroksilla ja vaikka kysyttävää varmasti olisi ollutkin, melkein yksikään ajatuskokonaisuus ei suostunut tiivistymään kysymyksen muotoon.

Olen aina ihastellut menneiden aikojen pukuloistoa ja tahtoisin oppia tekemään niiden toisintoja. Tykkään kokeilla muunkin tekemistä kuin vaatteiden, viime aikoina olen ollut innostunut hatuista ja tein jokin aika sitten ensimmäisen kunnon silinterini, joka täälläkin on kuvissa vilahtanut. Tulevalta työltäni toivoisin, että pääsisin sekä suunnittelemaan että toteuttamaan ja että voisin keskittyä juhlavaan pukeutumiseen. Suunnittelemaan pääsy olisi oopperan puvustamossa pitkän tien takana, mutta uskoisin, etten edes panisi pahakseni, vaikken aivan niin pitkälle pääsisikään. Muutoin työ kuulosti aivan unelmahommalta.

-~*~-

Tässä vielä pari asukuvaa tiistailta. World Goth Day'n kunniaksi uskaltauduin ensimmäistä kertaa ulkoiluttamaan Dinskosta löytyneitä punaisia samettikorkkareitani. Korsetti on Belle Modesten ja sifonkimekko KappAhlin Vintage Stories -mallistoa.

Diabolinen viikko

Minun maailmassani eräs toinen taisto on tällä viikolla jättänyt täysin varjoonsa itselleni melko merkityksettömät jääkiekon MM-kisat: helvetti pääsi irti tiistaina, Diablo III julkaistiin ja maailman nörtit kutsuttiin jälleen pelastamaan maailmaa Diablon ikeen alta. En ehkä ole ollut sarjan suuri fani entuudestaan - ensimmäistä Diabloa en ole pelannut lainkaan ja toistakin varmaan vain parisenkymmentä tuntia - mutta tätä osaa odotin innolla. Tämä ei ole varsinainen peliarvostelu, mutta ajattelin kirjoittaa ylös joitakin ensivaikutelmia pelistä.

Lähde (Kaikki tämän postauksen kuvat ovat Blizzardin omaisuutta)

Valitsin hahmoluokakseni wizardin, joka on pelin perusmaagi. Pidän ranged-luokista ja taiankäyttäjistä, joten valinta tuntui luonnolliselta. Sain juuri normaalin vaikeustason päätökseen ja hahmoni on nyt level 32(/60). En ole pitänyt kovinkaan suurta kiirettä tai laittanut muuta elämääni täysin sivuun, nukkuakin olen malttanut normaalisti :). Tämäntyyppisissä peleissä tykkään ottaa aikani, syventyä juoneen ja tutkia maailman joka kolkan ennen kuin siirryn eteenpäin.

Lähde

Juonellisesti peli oli kuitenkin melko suppea ja suoraviivainen. Erityisesti neljäs ja viimeinen näytös tuntui kovin lyhyeltä. Toisaalta itse pidän lopulta enemmän suoraviivaisista kuin täysin avoimista peleistä. Esimerkiksi Skyrim minulta jäi kesken melko pian alun jälkeen, koska niin suuri hiekkalaatikko tarjoaa niin paljon mahdollista tekemistä, että häkellyn enkä osaa valita mitään. Tahdon tehdä kaiken enkä osaa aloittaa mistään siinä pelossa, että jotain jää huomaamatta.

Vaikka juoni ei erityisemmin vienyt mukanaan, en voi väittää etteikö Diablo III olisi viihdyttävä. Sarjan aikaisempia pelejä enemmän pelanneidenkin mukaan kolmososa tarjoaa enemmän ja paremmin sitä, mihin sarjassa on totuttu ja miksi sitä niin rakastetaan. Vihollisia riittää tapettavaksi ja varusteita kerättäväksi ja vaikka hahmonsa stattiriviä ei tällä kertaa pääsekään itse muokkaamaan, hahmostaan saa hyvinkin oman makunsa mukaisen uuden skill ja rune -systeemin avulla. Blizzard on ilmeisesti päättänyt luopua perinteisistä puumalleista kautta linjan ja olen kyllä samaa mieltä, että sekä Diablo III:n että WoWin Mists of Pandaria -lisäosan korvaavat ratkaisut ovat parempia. Skillit ja niiden eri rune-versiot eroavat toisistaan riittävästi ja ainakin wizardin saa taipumaan mukavasti eri tilanteisiin.

Ensimmäisen läpipeluun aikana minulle tuli mieleen oikeastaan vain kolme asiaa, jotka tahtoisin pelissä muuttaa ja nekin ovat enemmänkin henkilökohtaisia mieltymyksiä kuin vikoja itse pelissä. Ensimmäisenä ja tärkeimpänä tahtoisin voida muuttaa kameran etäisyyttä. Varsinkin, jos ruudulla joutuu liikkumaan alaspäin, ranged-classina tulee sellainen olo, että joutuu kulkemaan sokkona kun eteenpäin näkee kovin rajallisen matkan. Tahtoisin pystyä näkemään pidemmälle kuin ammukseni lentävät.

Lähde

Toiseksi toivoisin, että jalokivillä olisi oma tekstivärinsä. Viholliset tiputtavat niin paljon valkoista roskaloottia, että jalokivet on helppo jättää huomaamatta, ellei ole tarkkana. Jos kivillä (ja potioneilla) olisi oma värinsä, valkoisen tekstin voisi jättää huomiotta.

Viimeinen pointtini liittyy pakkomielteeseeni koluta kartan joka kolkka ennen kuin jatkan matkaani. Vähentäisi huomattavasti turhaa edestakaisin juoksua, jos luolastoissa ja muissa sisäkartoissa voisi varmasti tietää missä suunnassa on eteenpäin. En tahtoisi ruksia kartalleni näyttämään mihin pitää mennä, mutta esimerkiksi jonkinlainen visuaalinen merkki maastossa olisi kiva näyttämässä mikä on oikea reitti. Vaikka tietynlainen valo, jalanjäljet tai muu ympäristöön sopiva jälki paria huonetta suurempien risteysten jälkeen. Ikäänkuin raikkaan ilman tuulahdus, josta voi päätellä kulkevansa kohti luolan suuta. Tai minun tapauksessani kääntyä takaisin ja käydä ne loputkin sivukäytävät läpi.

Kaikenkaikkiaan olen kyllä peliin hyvin tyytyväinen ja uskon siitä irtoavan vielä kymmeniä rattoisia pelitunteja ennen kuin olen päässyt edes aloittamaan inferno-vaikeusastetta. On myös kiva nähdä niin monien vanhojen tuttujen kokoontuneen taas yhteisen pelin ääreen :). Kyllä tätä kelpaa pelailla Mists of Pandarian julkaisua odotellessa.


Loppukevennyksenä:
Sarjassamme unet, jotka ihmetyttävät näkijäänsäkin: Näin pari päivää sitten pitkästä aikaa zombi-invaasiounen ilman ainuttakaan zombia. Tiesin, että ne ovat käyneet ihmiskunnan kimppuun ja tuho on lähellä, mutta taistelin niitä vastaan unilogiikan mukaan täysin järkeenkäyvällä tavalla enkä siksi päässyt niitä näkemään: Zombeja syntyi, jos johonkin oli jätetty liian lyhyitä pätkiä pitsiä tai nauhoja ja niiden syntymisen pystyi estämään solmimalla nauhanpätkiin solmun. Tällä kertaa ihmiskuntaa uhkaava paha saattoi tosin olla jonkin sortin demoneitakin zombien sijaan, en ollut herätessäni enää aivan varma kummasta oli kyse.

Viime viikolla olivat tosiaan ensimmäiset näyttötehtävät. Niiden tarkoitus on toimia ammattikouluissa eräänlaisena laaduntarkkailuna ja valmistaa oppilaita työelämää silmälläpitäen ja siksi suht samat tehtävät teetetään kaikilla ammattiin opiskelevilla. Vaikka käydyistä kursseista saadaan muutenkin numerot, näytöt arvioidaan erikseen ja niitä arvostelemassa on useampi opettaja sekä työelämän edustaja. Hiukan saattoi ensikertalaista hermostuttaa...

Ensimmäiset näytettävät kokonaisuutemme olivat tuotteen valmistaminen ja kulttuurilähtöinen valmistaminen. Perus laite- ja materiaaliosaamista ja hiukan suunnittelua ja taiteellisempaakin puolta siis. Saimme tehtäväksemme valmiista itsellemme pukupussi käyttäen jotakin ensimmäisenä vuonna oppimaamme käsityötekniikkaa sen koristelussa. Itse päädyin tekemään pukupussini käyttäen toisella kurssilla parhaillaan tekemäni renessanssipuvun materiaaleja ja osin myös tekniikoita.

Pussin kummallakin puolella on silkkipainannalla ja valotetulla seulalla tehty kankaanpainokuviorivi. Etupuolella on myös aplikaationa ja konekirjonnalla toteutettu nimikirjain sekä hopeoidusta kuparilangasta vääntämistäni korunosista ja lasihelmistä tehtyjä helyjä. Tein myös vetoketjuun hiukan isomman vetimen.

Olen lopputulokseen melko tyytyväinen, vaikka muutama tuotekehittelyn paikka siinä vielä olisikin. Työ sujui joutuisasti ja opettajiltakin tuli lähinnä kehuja :).

Tässä luonnos puvusta, jonka pohjalta pussi syntyi:

En ole aivan yhtä söpö kuin Natalie Dormer Anne Boleyninä, mutta tässä puvussa voisin ehkä kuvitella olevani ;). Tudoreiden valtakausi sijoittuu täysrenessanssin loppupuolelle ja niitä piirteitä olen tähänkin pukuun hakenut. Suvun ruusuvaakuna löytyy myös helman printistä, tosin ei puna-valkoisena kuten se heillä oli.

Valitsemani kankaat ovat 100% pellavaa helman painettuun osaan ja hihojen vuoriin sekä 50/50 % puuvilla-pellavaa loppuun pukuun. Väriltään löytämäni kangas on, kuten pukupussista näkyy, hiukan tummempaa ja sinertävämpää harmaata. Mallillisesti puku on muuttunut hyvin vähän: irrotettavat päällyshihat ovat vielä hieman suuremmat ja niihin aion painaa vielä myös muutaman raportin helman printtiä. Miehustasta taas jätin printin pois. Pääntielle suunnittelin alunperin koristelua satiininauhasta taittelemalla, mutta se taitaa vaihtua frivolité-pitsiin. Helmivyö, kaula- ja korvakorut ja pääntien korut ovat pukupussiinkin tulleella tekniikalla tehty.

Koska kurssin aika on rajallinen, en voinut kuvitellakaan tekeväni puvun alle aitoa renessanssikorsettia, joten päädyin tekemään tämän puvun nykyaikaisen korsettini mitoille ja muodolle. Tämä on kuitenkin ensimmäinen aikakauspukuni, joten aivan täydelliseen tarkkuuteen tuskin olisin pystynyt muutenkaan, en ainakaan materiaalien puolesta. Jonkinlainen alushame sen alle täytyy kyllä tehdä kunhan budjetti ja aikatauluni sallivat.

Kaavoitin puvun peruskaavastani, piirsin printin ja valmistin korut sekä french hood -tyyppisen päähineen. Tällä hetkellä puku on vielä jonkin verran kesken: sain tänään leikattua kaikki kaavanosat ja pääsin aloittamaan ompelun. Huomenna odottaa yläosan sovitus ja toivottavasi sen valmistuksen jatkaminen. Korut ovat suurimmaksi osaksi valmiina, päähine on koristeluita vaille valmis ja hihojen vuori pitää vielä painaa. Palautuspäivä on kuun lopussa ja niihin aikoihin varmaan nappaan valmiista puvusta kuvia esiteltäviksi.

Paljon olen ottanut tehtäväkseni ja viisi opintoviikkoa täyttyisi vähemmälläkin, mutta kun jostain näin kunnolla innostun, minulle iskee vaikeus rajata pois kaikkea mitä tahtoisin toteuttaa. Tällä kurssilla päätin, että pidän ripeää tahtia yllä alusta asti ja olenkin mielestäni pysynyt hyvin aikataulussa. Se kuitenkin harmittaa, että n. 135:stä merkitystä oppitunnista melkein neljännes on kadonnut jonnekin. 8 lähti kokonaan pois ja 24 jouduimme käyttämään itsenäiseen työskentelyyn vailla opettajan neuvoja, kun hänelle tuli odottamattomia menoja (työhön liittyen tosin, joten eipä siitä häntä voi syyttää). Jospa sitä ei ensi kerralla etsisi siitä sananparren aidasta sitä korkeinta kohtaa mistä puskea itseään yli...

Ai niin, tänään kotiin lähtiessä löysin vaunustani Llothin kätyrin:

Hän paistatteli päivää niin tyytyväisen oloisena, että oli pakko napsaista kuva ennen kuin puhalsin hänet matkoihinsa :). Ei parane suututtaa hämähäkkikuningatarta.

Kesämielellä

Takana on taas hiukan tavallista hektisempi viikko. Koulussa oli ensimmäisten näyttötehtävien aika, maanaintaista keskiviikkoon kuluin niitä tehden ja torstai stressistä palautuen (Niistä enemmän erillisessä postauksessa). Perjantainakin tuli lähdettyä koululle leikkaamaan kankaita, ettei tämänhetkisten projektien kanssa tulisi taas mestausfiilikset palautuspäivien lähestyessä, ja viikonloppuna oli tietenkin äitienpäivä, jonka johdosta viikonloppu vietettiin vanhempieni, isovanhempieni ja miesystäväni vanhempien hoveissa.

Oman mausteensa soppaan lisäsi uusi tietokoneeni, josta sain viestin tiistaina, että Jimm'sin pojat ovat saaneet sen koottua hakukuntoon :). Siirsin siihen dvd-aseman ja kovalevyt vanhasta koneestani ja asensin Windowsin ja ajurit ja revin hiuksiani, kunnei World of Warcraft suostunut siltikään toimimaan tökkimättä. Vaan onneksi minulla on mukavia kiltalaisia, joiden tietämyksestä ammentamalla sekin ongelma lopulta ratkesi ja nyt kelpaa taas raidata :). Serverien ensimmäisistä tapoista kisailtaessa WoW on jossain määrin välineurheilua ja noin 4-vuotias, ylikuumeneva ja empiväinen wanha koneeni alkoi olla suoritukselleni jo melkoinen taakka. Nyt suorituskykyni on taas vain omista taidoistani kiinni ja pääsen odottelemaan innolla myös tiistaista Diablo III:n julkaisua.

Aurinko alkaa jo paistaa risukasaan lämpimämmin myös muutoin kuin kuvainnollisessa mielessä ja odotan innolla, että ilmat tuosta vielä hiukan lämpenisivät. Itse en onneksi kärsi allergioista, mutta muiden kärsimyksiä sivusta seuranneena toivon, että siitepölykausikin menisi nopeaan ohi. Torstaiaamu valkeni vielä synkkänä ja sateisena, mutta iltapäivällä pilviverho taipui toivomuksiimme ja pääsimme nauttimaan auringonpaisteisesta pienestä kuvaussessiosta:

Kuvien otosta ja kameran lainasta suurkiitokset Lady Satinille <3. Yleensä olen melko hankala kuvattava ja itsekritiikin mestari, mutta tällä kertaa kuvista oli melkein hankala valita sopiva otanta.

Musta villakangashame ja silinteri omaa tuotantoa, liila velour-mekko kirppislöytö/H&M, korsetti Belle Modeste, kengät Spirit ja viuhka Venetsiasta.

Ensimmäinen haaste

Enchantement of Satinin Lady Satin heitti tällaisen haasteen suuntaani:


Each tagged person must answer the 11 questions given to them by their
"tagger" and post it on their blog. Then, choose 11 new people to tag and
link them in your post. Create 11 new questions for the people you tag
to answer. Do not tag back to the person who has already tagged you.

Ja saamani kysymykset:

1. Mikä oli päiväsi kohokohta?

-Koska viihdyn vähän turhankin hyvin hovini muurien suojissa, tähän täytyy vastata kotiin pääseminen reissussa vietetyn äitienpäiväviikonlopun jälkeen.

2. Olisitko mielummin kuuro vai sokea?

-Kuuro. Visuaalinen puoli on minulle sen verran tärkeä, että siitä en luopuisi. Vaatetusalalla olisi kovin vaikeaa työskennelläkään sokeana.

3. Kumpi olet, aamuvirkku vai yökyöpeli?

-Ehdottomasti yökyöpeli. Jos voisin määrätä rytmini täysin itse, eläisin 26 tunnin vuorokautta, heräisin puoleltapäivin ja valvoisin aamuyöhön.

4. Jos saisit olla joku muu, kuka olisit (saa olla myös fiktiivinenhahmo)?

-Nyt on hiukan renessanssikausi päällä ja Tudors tuli katsottua toiseen ja puoleen kertaan, joten ensimmäisenä tulee mieleen Anne Boleyn, Henry VIII:n toinen kuningatar. Tosin hänen kohtaloaan en tahtoisi jakaa.

5. Suosikki näyttelijäsi? 

-Edellämainittua Tudorsissa näytellyt Natalie Dormer on aivan yltiösöpö ja onnistunut muissakin rooleissa. Miehistä pidän erityisesti myös Robert Downey Juniorista, jolle veijariroolit sopivat kuin valtikka käteen.

6. Millainen oli viimeksi näkemäsi uni?

-Jostain syystä näen epäsäännöllisen säännöllisesti unta olevani noutopöydässä ottamassa ruokaa, mutta jostain syystä mikään ei tahdo pysyä lautasellani. Viimeisin uneni taisi olla sitä sarjaa.

7. Millainen/ mikä olisi unelmiesi työpaikka?

-Vaatetusalalla, ei oikeastaan niin väliä olisiko kyseessä oma firma vai toisen palveluksessa kunhan pääsisin työssäni sekä suunnittelemaan että toteuttamaan oman tyylisiäni asukokonaisuuksia.

8. Uskotko rakkauteen ensisilmäyksellä?

-En oikeastaan. Ihastua voi ensisilmäyksellä, mutta rakkaus vaatii enemmän aikaa.

9. Minne lähtisit häämatkalle?

-Italian kiertomatkalle Assassin's Creedien tapahtumapaikoille Roomaan, Firenzeen, Venetsiaan ja Monteriggioniin.

10. Hame vai housut?

-Ehdottomasti hame! Se on paljon naisellisempi ja monipuolisempi vaate ja massavaateteollisuuden silmissä kun 160-senttinen on hukkapätkä, en löydä koskaan tavallisista vaatekaupoista housuja, jotka voisin laittaa suoraan rekistä päälleni. Vihaan lahkeiden lyhentämistä...

11. Suosikki vuodenaikasi?

-Loppukesä.

En nyt laita haastetta eteenpäin, koska en oikeastaan lue kovinkaan monia blogeja enkä sitä myöten taitaisi osata tähän edes listata 11 uutta blogia. Jos joku lukija ei vielä ole haastetta saanut, tästä sen saa napata:

1. Mikä on tulevan kesän odotetuin kohokohtasi?

2. Kulta, pronssi/kupari vai hopea?

3. Jos saisit 10 000€ lahjoitettavaksi johonkin hyvään tarkoitukseen, mitä tekisit sillä?

4. Jos saisit valita, millä aikakaudella ja missä eläisit (saat valita myös yhteiskunnallisen asemasi)?

5. Paras jätski?

6. Jonain päivänä (toivottavasti pian) ihmiset pystyvät parantelemaan aistejaan ja muita ominaisuuksiaan teknologian avulla yli inhimillisten rajojen. Olisitko halukas ottamaan ensimmäisten joukossa implantin, joka parantaa vaikkapa näköäsi, kuuloasi tai loogista päättelykykyäsi?

7. Suosikkipokémonisi?

8. Mitä pakkaisit mukaasi jos sinun täytyisi jättää nykyinen elämäsi ja aloittaa uudelleen muualla, esim. todistajansuojeluohjelmassa ja saisit ottaa mukaasi vain kaksi matkalaukkua?  

9. Mikä on kallein "turhake" minkä olet koskaan ostanut?

10. Oletko koskaan näpistänyt kaupasta?

11. Kenet/minkä bändin tahtoisit esiintymään seuraaviin suurempiin juhliisi?

Greetings, stranger, welcome to my humble home

Hovissa? Kohlea kuka? Kuka kuoli ja teki sinusta aatelisen (tai kenestä oikein luulet syntyneesi lienee osuvampi kysymys)?

Tietenkään en ole oikeasti aatelisverta. Eipä Suomesta pahemmin kuninkaallisia löydy. Ei löytynyt monia aikoinaan eikä silloinkaan mitään Euroopan suuriin monarkioihin verrattavissa olevaa. Arvonimet kuitenkin löytyvät suomestakin. Itse olen kovin mieltynyt kreivittären titteliin ja olisi sääli antaa sen jäädä niin harvoin käytetyksi. Joten 51 neliömetrin valtakunnassani olen kreivitär. Ja tämä (maailmoita syleilevä ele kohti vielä kovin vaatimatonta blogiaan) on kurkistus minun maailmaani.

 Rakastan mahtipontisuutta, dramaattisuutta ja yliampuvuutta. Hyvin harva asia on liian over the top minulle.  Saatan pukeutua yhtenä päivänä kirppikseltä löytämääni vanhojenpukuun mutta Horde-huppariin ja polvihousuihin seuraavana.  En koe itseäni kovin normaaliksi mutten ehdoin tahdoin tavoittele erilaisuuttakaan. Koetan takoa päähäni ja vähän muidenkin, että tämä yksi elämä on liian lyhyt lauman mukana ja muiden torvien tahtiin tanssimiseen. Tulen toimeen useimpien ihmisten kanssa mutta tunnistan itsessäni monia piirteitä, joiden vuoksi minusta saattaa olla hankala pitää. Koetan olla minäkuvani suhteen realisti, mutta ainakaan turhan vaatimaton en ole.

Olen vahvasti introvertti. Olen perfektionisti. Olen unelmoija. Skeptikko, laiskimus, taiteilijaluonne. Sinnikäs, kärsivällinen ja kärsimätön. Pöhkö intellektuelli (ainakin humalassa). Sekä kourallinen negatiivisia adjektiiveja, joiden mainitsematta jättämisestä kukaan tuskin voi minua moittia. Mitä en ajatellut olevani, on blogaajatyyppiä.

Yleensä mielenkiinnonkohteeni tulevat ja menevät – intoni leimahtaa ja sammuu yhtä pian kuin syttyikin – enkä povaa tällekään projektille välttämättä kovin pitkää ikää. Mihin ikinä ryhdynkin, tapaan sukeltaa suoraan syvään päähän. Mitään ei saisi tehdä puolittain; jos jotain teen, pyrin tekemään sen kunnolla. Ja kun alku ei sujukaan odotetunlaisesti  tai löydän jotakin kiinnostavampaa, intoni siirtyy.

Toisaalta, mitä ikinä kirjoitankin, tekstiä tuppaa syntymään melko kivuttomasti ja tylsistyttävyyteenkin saakka ja onhan elämässäni tällä hetkellä myös kaksi puuhaa, jotka ovat onnistuneet viihdyttämään minua jo vuosia: vaatteiden suunnittelu  ja ompelu  sekä World of Warcraft. Ensimmäiseen voisin sanoa kasvaneeni. Kotonani on aina tehty käsin. Kun olin pieni, äitini ompeli, neuloi  ja leipoi ja isäni rakensi asioita metallista ja puusta. Niin sahanpurun ja hitsauksen kuin mullan ja kangaspölynkin tuoksut tuovat mieleeni hyviä muistoja. Käsityö ja kuvaamataito olivat yksiä lempiaineitani koulussa ja kun  lukion päättymisen aikoihin ihastuin lolita-tyyliin, itse tekeminen tuntui luonnolliselta vaihtoehdolta älyttömän kalliille ja hankalasti hankittaville brändivaatteille.

Nyt olen polulla, jonka päässä seuraavassa haarassa häämöttää oma alternative-vaatteita piensarjoina ja mittatilaustyönä valmistava yritys. Päätin paikoillaan polkeneet englannin ja saksan kääntäjän ja tulkin opintoni yliopistolla, osoitin vahvuuteni myöntämällä heikkouteni ja olen nyt amis: opiskelen ensimmäistä vuottani vaatetusalan artesaaniksi. En ehkä ole ylpeä siitä, että olen amis, mutta olen ylpeä siitä, että olen juuri tässä koulussä, tällä linjalla ja tällä luokalla. Löysin (ensimmäistä kertaa sitten ensimmäisen suomalaisen WoW-kiltani) porukan, johon tunnen kuuluvani, opettajamme ovat aivan ihania ja olen löytänyt taas paikkani maailmassa. Ah, kuinka syvällistä ;).

Toivottavasti olen onnistunut edes hieman kiehtomaan tai viihdyttämään. Kirjoitan ensisijaisesti itselleni, mutten panisi pahakseni jos mieleni tuotokset aiheuttaisivat jonkinlaista mielihyvää myös muille niitä lukeville olennoille.