Pandoja, pandoja joka puolella

Hupsista, sitä tuli taas mentyä 3 viikkoa viimeisestä päivityksestä. Lopettanut en ole, mutta kieltämättä blogin kirjoittaminen ei ole ollut ihan ensimmäisenä mielessä. Ei mitään hulppeita elämänmullistuksia menossa, kunhan vaan hiukan koulukiireitä ja WoWin lisäosan Mists of Pandarian julkaisuun valmistautumista uudessa killassa.

17 tuntia enää. Vielä.

17 piiiiitkää tuntia, joihin pitäisi sisällyttää vielä ”yöunet”. Aloitin unirytmin siirtämisen oikeastaan jo perjantai-iltana, mutta vähän huonosti se lähti liikkeelle. Nyt olen valvonut äkkiseltään laskettuna 21 tuntia, ja muutama pitäisi vielä jaksaa, jotta pääsisi heräilemään suht optimaalisesti kymmenkunnan tunnin unien päälle yhdentoista kahdentoista paikkeilla. Virallisesti lisäosa julkaistaan aamuyhdeltä.

Hiukan taidan itsekin pitää itseäni hulluna peliaddiktina. Mutta minulle tämä on hauskaa! Näitä tilaisuuksia kun pääsee oikeasti yksilönä kisaamaan levuutuksessa tulee kuitenkin vain sen parin vuoden välein ja muina aikoina mielestäni suhtaudun pelaamiseen vakavasti mutten neuroottisesti, eikä se vie aikaa ihmissuhteilta tai koululta näitä harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta. Viime kerralla jäin serverin nopeimmin levuuttaneesta parilla tunnilla nettikatkoksen vuoksi. Toivottavasti tällä kertaa ylioppilaskyläsäätiön datayhteydet pitävät. Kännykässä on sentään nyt hätävaranetti, jos pahin tapahtuu taas.

16 tuntia 55 minuuttia.

Jääkaapissa on ruokaa valmiina, hedelmiä, sitruunavettä, muutama suklaapatukka. Kauheasti en kuitenkaan tykkää hamstrata energiajuomia, roskaruokaa, alkoholia tai sokeria. Auttaahan se toki hetkellisesti pysymään virkeämpänä, mutta sitten tulee romahdus. Betassa levuutukseeni meni muutamien hidastavien tekijöiden kuten killan antaman exp-bonuksen puuttumisen myötä 22 tuntia, nyt tosipaikan tullen odottaisin pystyväni hiukan parempaan, vaikka ruuhkat ja pvp-serverin vaarat varmasti nekin hidastavat menoa. Ei tuon pitäisi olla mitenkään yli-inhimillistä venymistä vaativa suoritus pelata putkeen.

16 tuntia 50 minuuttia. Tik tak, tik tak...

Pitäisiköhän keittää vielä kupillinen teetä ja katsoa vaikka pitkään to do -listalla ollut Karhuveljeni Koda. Toisaalta sillä saisi tapettua kätevästi tunti 20 minuuttia, mutta niin passiivinen istuskelu väsyttää varmasti. Kaunottaren ja hirviön katselin aiemmin aamulla ja yllätyin positiivisesti. Se oli parempi kuin muistinkaan ja löytyi sieltä muutama sellainenkin juttu mitä viimeksi muksuna katsellessa ei ollut tajunnut lainkaan. Sitä paitsi, tämä oli ensimmäinen kerta kun katsoin sen englanninkielisillä äänillä. ”And, as I always say, if it's not baroque, don't fix it”, lohkaisi Könni esitellessään linnaa Bellelle. Mitäköhän tuo repliikki oli suomenkielisessä versiossa...

Nyt on ollut muutenkin joku Disney-nostalgiakausi meneillään. Aiemmin katsoin Robin Hoodin ja yllätyin siitä miten vanha sekin leffa jo on. Pienenä luulin sen olleen suht uusi silloin kun sen ensimmäistä kertaa näin. Sen julkaisuvuosi oli 1973. Seuraavaksi tuon Karhuveljeni Kodan jälkeen olisi vuorossa Leijonakuningas ja sitten ehkä Prinsessa Ruusunen ja Prinsessa ja sammakko, joista kumpaakaan en ole edes nähnyt aiemmin.

16 tuntia 33 minuuttia. Tuskallisen hitaasti tuo aika kuluu.

Mikä teidät saa käyttäytymään hullusti ja tavoin, joilla kunnon kansalainen ei koskaan käyttäytyisi? Minkä vuoksi olette valmiit muuttamaan unirytmiänne tai muita hyvin pinttyneitä tapojanne? Mihin uppoudutte niin, että suljette kaiken muun ulkopuolelle? Mielestäni jokaisella pitäisi olla vähintään yksi asia, mistä tuntea niin intohimoisesti, että se menee kaiken muun edelle. Itselleni WoW ei ole ainoa sellainen asia, mutta ehkä helpoimmin nimettävissä. Muut tärkeimmät juttuni eivät ehkä vaadi tai tarjoakaan vastaavia keskittyneitä ajanjaksoja. Ehkä pitäisikin varata tämän jälkeen joku viikonloppu yhtä intensiivisesti parisuhteen hoidolle, perheelle tai vaikka uusien vaatemallien suunnittelullekin.

To ask why we fight, is to ask why the leaves fall - it is in their nature.

Perhaps there's a better question...

Why do we fight? To protect home, and family, to preserve balance and bring harmony.

For my kind, the true question is:

What is worth fighting for?

Pandas, pandas everywhere

Oops, it's been three weeks again since my last post. I haven't quit, but I admit, writing the blog hasn't been at the top of mind much lately. No massive changes going on in my life, just a little busy with school and with preparing for the launch of WoW's new expansion, Mists of Pandaria, with my new guild.

16 hours 11 minutes to go. Still.

16 loooong hours which should include a good "night's" sleep. I started shifting my sleep cycle Friday night, but weren't very successful to begin with. Now I've been up for about 22 hours and I should still stay that way for a few more, so I could wake up after around 10 hours of sleep at eleven, maybe even twelve. The expansion will be released at 1am.

I think even I consider myself a bit crazy and an mmo addict. But for me, this is fun! Opportunities to compete solo, in leveling, don't come around more than once every two years or so and otherwise I'm not letting my gaming take time away from IRL social activities or school work, except for on these special occasions. I usually take my playing seriously but neurotically so. Last time I lost by a couple of hours to the person who leveled the fastest on the server due to an internet outage. I hope this time the student village foundation has their connections in a better shape. At least this time I have emergency back-up internet on my cell phone if things go south.

16 hours 4 minutes.

I've got food ready and waiting in the fridge, alongside with some fruit, water with lemon slices and a couple chocolate bars. I don't really like to stock up on energy drinks, fast food, alcohol and sugar like some. Sure, it helps you stay awake temporarily, but then comes the crash. In the beta, I leveled for about 22 hours with a few factors slowing me down like my lack of the guild perk for extra exp. I think I should be able to improve that a bit on live. It shouldn't be a super human deed to play that long in one session.

16 hours. Tic... toc... tic... toc...

I wonder if I should brew a cup of tea and watch Brother bear that's been on my to do -list for a while. It would be a great way to kill off an hour and 20 minutes, but something that passive is sure to make me drowsier. I watched Beauty and the Beast earlier this morning and was pleasantly surprised. It was better than I'd remembered and even included some things that I hadn't got when I last watched it as a kid. Besides, this was the first time I watched it in English. "And, as I always say, if it's not baroque, don't fix it”, said Cogsworth while giving Belle a tour of the castle. I really wonder how that translated into Finnish...

I'm going through a Disney nostalgia phase right now. I watched Robin Hood earlier and was surprised at how old the movie was. I'd thought it was somewhat new when I first saw it, but it was made in 1973 already. Next items on my list after Brother bear are the Lion King and after that maybe Sleeping Beauty and the Princess and the Frog, never having even seen the latter two.

15 hours 55 minutes. Time goes by painfully slow.

What has the power to make you act all crazy or in ways that a good citizen never would? For what are you ready to change your sleep cycle or other very strict habits? What makes you indulge yourselves in it so deeply, that you shut everything else out? I think everyone should have something to feel so passionately about, that it goes before everything else. For me, WoW isn't the only such thing, but it's probably the easiest to name. My other important things don't demand or offer such intense periods of concentration. Maybe I should reserve a weeked some time in the near future to focus so deeply on my relationship with my boyfriend and my family, or on designing some new clothes.

Kohlea, the alter ego

Kohlea vihreän protolohikäärmeensä Starsdreamin selässä
Kohlea on her green proto drake Starsdream

Olen pelannut World of Warcraftiä noin viisi vuotta ja 8 kuukautta. Se on minulla pisimpään säilynyt harrastus ompelun ja käsitöiden ohella ja edelleen yksi mieluisimmista ajanvietteistäni. Kun ensimmäistä kertaa näin upean night elf druidin hyppivän suuren mustan kissan muodossa läpi viidakon WoWin mainoksessa, tiesin, että minusta tulee druidi. Kissadruidi. Ja duiduli olen edelleenkin, tosin en enää night elf enkä kissakaan. Luonnonläheinen, oikeudenmukainen ja määrätietoinen mutta lempeä Kohlea on vuosien myötä muovautunut eräänlaiseksi alter egoksi ja käytän hänen nimeään nykyisin useimmiten nimimerkkinänikin. Vaikka WoWin roolipelielementit ovatkin melko häviävän pienessä roolissa nykyisessä pelitavassani, ja varmaan valtaosan tavassa pelata, samaistun edelleen hahmooni ja mietin, miten hän tilanteisiin suhtautuisi. Minullakin on suipot korvat, kannan ylpeänä Jinxistä tilattuja druidi-t-paitojani ja tykkään ”druidimaisista” koruista. Pelihahmosta on tullut osa identiteettiä enkä voisi kuvitella vaihtavani hahmoani mihinkään muuhun.

Varmasti positiivisin kokemukseni koko pelistä oli ensimmäinen suomalainen raidikilta, johon liityin. Lightbringer-serverin Ipit koostui oululaisesta ydinporukasta, Helsingin ”hulttioista” ja meistä muista, hajanaisista hörhöistä ympäri Suomen. Liityin kiltaan yhdessä miesystäväni kanssa ja se vastaanotto oli jotain, mitä en on ollut koskaan ennen kokenut. Ensimmäistä kertaa tunsin olevani kunnolla osa ryhmää, seurani olevan toivottua ja mihin tahansa vuorokauden aikaan voin avata Ventrilon ja siellä taatusti oli joku juttuseuraksi. Olimme tainneet olla killassa kuukauden kaksi, kun ajoimme pääsiäislomalla Turusta Ouluun kyläilemään kiltalaisten luo, ja killan kolme kesää kestänyt perinne, kiltamiitit olivat aina kesän kohokohta. Vaikka Ipien raidaaminen aikanaan kuivuikin kasaan ja kilta hajosi, olemme edelleen toisinaan yhteydessä Facebookin kautta ja aika ajoin tulee kokeiltua milloin mitäkin uutta peliä, josko sieltä löytyisi se vanha into ja meininki. Harmi kyllä, ainakaan vielä se ei ole kestänyt paria kuukautta.

Ipeissä raidissa kuului aina olla vähintään 7 druidia :D
In Ipit, every raid had to have at least 7 druids :D

Yksi nallen lempipaikoista
One of the bear's favourite spots

Myös seuraava kiltani, saman serverin Horden puolella ollut Perdition herättää haikeita tunteita. Siirryin sinne Ipien käytännössä lopetettua raidaamisen ja tuon muuton yhteydessä Kohlealle langetettiin kirous, jota en ole vieläkään saanut rikottua: hänestä tuli taureeni. Elelin edelleen melkoista karhunelämää viidakkokirjan Baloon malliin ja toimin toisena killan main tankeista. Perditionin kohtalo oli kuitenkin sama kuin Ipeillä, raidaajat kaikkosivat vähitellen, uusia ei saatu rekryttyä tarpeeksi ja kilta kuihtui kokoon. Ja siihen oikeastaan päättyi sosiaalisesti rikkain aikani pelissä. Perditionin kaaduttua siirryin toiselle serverille reilusti paremmin edistyneeseen kiltaan, Winds of Creationiin Daggerspinella.

Kohlean viimeisiä hetkiä night elffinä, lempivarusteisiinsa sonnustautuneena
One of Kohlea's final moments as a night elf, dressed in her favourite armour

Viimeisiä hetkiä ennen Cataclysmiä
Final moments before the Cataclysm

Olen tosi kilpailuhenkinen ja WoW tarjoaa rutkasti haastetta. Mielestäni se on haastava nykyäänkin, vaikka moni Blizzardia moittiikin pelin liiallisesta helpottamisesta. Olen raidannut The Burning Crusade -lisäosasta lähtien ja Winds of Creationin kanssa kaadoin Deathwingin, pelin viimeisimmän sisällön viimeisen bossin Euroopan 253. sijalla, maailman 476. Pelkästään 25 hengen voimin raidaavien joukossa sijoituimme 176:nneksi. Sinänsä sijoitus ei ole mitään maatajärisyttävää, mutta kyllä minun itsetuntoani hiukan hivelee sijoittua pelissä, jota pelasi tuolloin noin 10 miljoonaa muuta, parhaaseen reiluun kymmeneen ja puoleen tuhanteen. (Arvioiden melko anteliaasti, että 10man-killoissa on keskimäärin 15 ja 25man-killoissa 35 raidaajaa.) Vaikka pelaaminen ruokkii kivasti kilpailuviettiä, muiden päihittäminen ei ole ainakaan minulle pelissä viihtymisen kannalta se tärkein juttu ja tuntuu, että menetin tämän kiltavaihdoksen myötä enemmän kuin menestyksen muodossa sain.

Minulla oli killassa yksi ystävä, joka oli tullut sinne minua ennen Perditionista, ja tutustuin pariin hyvään tyyppiin, mutta enimmäkseen uusi kilta jäi kovin etäiseksi. Olin vaihtanut main specikseni boomkinin (pöllömäinen humanoidi, joka käyttää luonnon ja taivaankappaleiden magiaa) kiltaan liittyessäni ja kun niiden tehot romahtivat Dragon Soulissa, löysin itseni vaihtopenkiltä aivan liian usein. Tämän ja muutamien aiempien mielivaltaisuuksien vuoksi päädyin jättämään Winds of Creationin ja etsimään uutta kiltaa tulevaa Mists of Pandaria -lisäosaa varten. Ajattelin palata juurilleni, hakea taas suomalaiseen kiltaan ja hakemukseni hyväksyttiinkin nopeasti.

Sotapöllö valmiina illan koitoksiin
Warrior owl, ready for the evening's trials

Huonoista ajoista huolimatta, tuohonkin kiltaan liittyy hyviäkin muistoja
Despite the lows, there were some high moments during my time in the guild.

Ja luonnettani on vaikea murtaa täysin
And my spirit is hard to break

Aquilassa olen ollut nyt melkein puoli vuotta, mutta kaikesta huolimatta en edelleenkään ystävystynyt juuri kenenkään kanssa. Ellen ole jossakin asiassa hyvä, minun on hankala tuoda itseäni esille ja pitää ääntä. Jopa ihan konkreettisesti, en välttämättä saa Ventrilossa tai Mumblessa suustani koherenttia lausetta, jos olen liian epävarma. Ja epävarma minä olin. Itsetuntoni oli lytätty melko tehokkaasti enkä pystynyt venymään killan vanhemman pöllön suorituksiin edes saatuani uuden tehokkaamman tietokoneen, joten sen sijaan, että olisin voinut olla taas oma sosiaalinen ja vapautunut netti-itseni, vaikenin.

Joskus sitä joutuu valkyyrian vietäväksi, ja pitää vain toivoa, että ystävät ehtivät pysäyttää ennen kuin yltää reunalle asti. (Ei mitään itsetuhoista, liittyy menneeseen bossifightiin)
Sometimes the valkyries will catch you and you just have to hope your friends get you in time before it reaches the edge. (Not going emo here, it's a reference to a past boss fight)

Noin viikko sitten se maksoi minulle raidipaikkani ja olen taas vailla kiltaa, jossa pääsisin raidaamaan täyspainoisesti. Tällä kertaa en ole kohtelustani katkera, mutta kyllä se itsetuntoa riipaisee, etten ollut tarpeeksi hyvä, tai tarpeeksi ihana, että minut olisi pidetty erinomaisuuden puutteesta huolimatta. Olin aina ajatellut, että en ole huippupelaaja, mutta hyvä kiltalainen. Olin aikoinani sosiaalinen, aktiivinen raidien ulkopuolella ja aina valmis auttamaan. Läsnäoloprosenttini lähentelee sataa jopa kesäisin ja muina hiljaisina aikoina enkä valita sisällön tylsyydestä, vaikka suuri osa pelaajista tuntuisikin kaikkoavan pelistä. Pyydän apua paremmiltani ja pyrin parantamaan suoritustani, mutta ilman, että pääsee toisen pään sisälle tai vähintään olan taakse katsomaan, konkreettista apua voi olla hankala antaa. Tällä tasolla en vissiin enää riitä.

Nyt odottelen, katselen ympärilleni ja punnitsen vaihtoehtojani. Sen verran kipeästi tämä taas osui, että ellen seuraavasta killastani löydä taas ”kotia”, todennäköisesti joudun myöntämään tappioni ja lopettamaan raidaamisen. Se olisi sääli, koska WoW on antanut minulle niin paljon, eikä peli itsessään ole menettänyt missään vaiheessa houkuttavuuttaan. En vain usko, että kestän enää kovin monia kolhuja tässä asiassa. Paras veto olisi varmaan hakeutua hiukan hitaammin etenevään kiltaan, missä ei tuijotettaisi niin tehoihin. Kansainvälinen kilta voisi myös olla sittenkin parempi kuin suomalainen, koska jostain syystä itsesensuurini on lepsumpi englanniksi. Mutta entä jos vaihdan ”huonompaan” ja alankin tuntea, että kilta ei etene tarpeeksi nopeasti? Entä jos en siltikään pääse porukkaan sisälle? Sitä en sinänsä epäile, ettenkö pääsisi hyvään kiltaan yrittämään, koska en ole vielä törmännyt kiltaan, joka olisi ollut immuuni wall of text criteille, mutta entä jos minut hyväksytään taas hyvän hakemuksen perusteella ja suoritukseni tuottaakin pettymyksen?

Todennäköisesti joudun odottamaan päätökseni kanssa joka tapauksessa Mists of Pandarian julkaisuun saakka, koska 25.9 on alle kahden kuukauden päässä ja olen odottanut jo kuukausitolkulla, että pääsen taas kisaamaan kuka serverin druideista saa ensimmäisenä levelin 90 täyteen :). Server first achievementtejä ei voi saada, ellei hahmo ole ollut serverillä kahta kuukautta, joten en ole ainakaan siirtymässä muualle Stormreaveriltä ennen sitä. Reilu kuukausi siis vielä harjoittelua beta-testin puolella ja rekry-ilmoitusten lueskelua. Vielä ainakin tämän kerran yritän. Lisäosan alku on hedelmällistä aikaa solmia ystävyyssuhteita, kun kaikki joutuvat ja haluavatkin tehdä kaikkea muutakin kuin juosta raideja hiki hatussa. Tulkoon sitten takkiin taas, mutta vielä en ole valmis luopumaan!

~*~

I've played World of Warcraft for about 5 years and 8 months now. It's the longest I've had a hobby besides sewing and other crafts, and it still is one of my favourite pass times. When I first saw a gorgeous night elf druid leaping through a jungle in the form of a magnificent black cat in a WoW commercial, I knew I'd have to be a druid. A cat druid. And a druid I am still, even though not a night elf nor a cat anymore. The close-to-nature, just and decisive yet kind Kohlea has become a kind of an alter ego of mine over the years and I even use mostly her name as my alias these days. Although the roleplay elements of WoW affect how I play nowadays quite little, and probably most people play now, I still identify myself in her and consider how she'd react to the situations in the game. I, too, have pointy ears, I wear my druid t-shirts, that I ordered from Jinx, with pride and I like ”druidic” jewellery. My character has become part of my identity and I couldn't imagine playing any other class as my main.

Surely my most positive experience within the game was my first Finnish raiding guild. Ipit on the Lightbringer server had a core of a group of friends from Oulu, a circle of friends from Helsinki, and us, various people from around the country. I joined the guild with my boyfriend and their welcome was something I'd never experienced before. For the first time, I felt a part of a group, that my company was welcome, and no matter what time of the day I'd log in to Ventrilo, there'd always be someone to talk to. I think we'd been in the guild for a month or two when over the Easter holiday, we drove up to Oulu (over 500 km) to meet the guildies. And the guild's tradition that lasted three years, annual summer meet-ups, were always the highlights of summer. Although Ipit stopped raiding after some time and the guild broke up, we still talk to each other occasionally on Facebook and every now and then we try a new game to see if the old spark might ignite something again. It's a shame, so far it hasn't lasted more than a couple months at best.

Also my next guild, Perdition on the Horde side of the same server raises wistful memories. I joined them when Ipit had practically stopped raiding and with that transfer, Kohlea got cast a curse on her that I haven't been able to lift since: she took the for of a tauren. I still had all the "bear neccessities" of life that made Jungle Book's Baloo so content, and I was happy as one of the guild's main tanks. Perdition would, however, share the fate of Ipit: raiders started leaving, we couldn't recruit new people fast enough and the guild shrivelled to a husk. That was pretty much the end of my most socially enriching time in the game. When Perdition fell, I migrated to another server to join a more progressed guild, Winds of Creation on Daggerspine.

I'm a very competitive person and WoW has lots of challenge to offer. I think it still is challenging even though many criticize Blizzard for making it too easy. I've been raiding since the Burning Crusade expansion and with Winds of Creation, I downed Deathwing, the final boss of the latest content patch 253rd in Europe and 476th globally. Among 25man guilds we were 176th. Our position isn't anything earthshattering, but it does make me stand a little taller to know that out of the slightly over 10 million people who played at the time, I'm among the top 10 and a half thousand. (Estimating rather generously that a 10man guild has on average 15 raiders, and a 25man has 35.) Although playing WoW is good food for the competitive spirit, beating others isn't the most important part of my enjoyment of the game. I feel that with this transition, I lost more than I gained in the form of progress.

I had one friend in the guild who had joined them before me, and I met a couple nice people, but mostly the new guild remained distant. I'd switched my main spec to boomkin (an owl-like humanoid who uses nature and arcane magic) when I joined the guild and when they got pretty low on efficiency in Dragon Soul, I found myself warming the bench way too often. Because of this and some earlier arbitrary punishments, I decided to leave Winds of Creation and to find a new guild for the Mists of Pandaria expansion. I thought I'd return to my roots, applied to a Finnish guild again and got accepted fairly quickly.

I've been in Aquila for nearly half a year, but despite everything, I still haven't made many friends. Unless I'm good at something, it's hard for me to bring myself forward and to make noise. Sometimes even concretely, I can't voice a coherent sentence on Ventrilo or Mumble if I'm too uncertain of myself. And uncertain I was. My self esteem had been crumpled to the ground quite efficiently and I could reach the performance levels of the older boomkin in the guild, not even with my new computer. So instead of being my social and uninhibited internet-self, I fell silent.

About a week ago it cost me my raiding spot and now I'm again without a guild to raid with. This time I'm not bitter about my treatment, but it hit me pretty hard to not have been good enough, or adorable enough to have kept me despite lack of excellence. I had always thought I wasn't a top player but a great guild member. I used to be social, active outside raids and always willing to help. My participation has always been close to 100% even during the summers and other downtimes, and I never complain about the content being dull, even when so many others seem to just vanish to wait for new content to be released. I ask my betters for help and aspire to better myself, but it's hard to give advice or help without being able to get inside someone's head, or at the least, behind their shoulder. I guess I'm just not enough at this level.

Now I'm biding my time, looking around and weighing my options. This one hurt enough to make me think that if I don't find a new ”home” in the next guild, I'll probably have to admit defeat and quit raiding. It would be a shame since WoW has given me so much, and the game itself has never lost its appeal to me. I just don't think I can take many more hits like these. My best bet would probably be to apply to a guild that's progressing at a slightly slower pace, one where they wouldn't be as picky about damage numbers. An international guild could be better than a Finnish one, because I self censor less in English. But what if I go to a ”worse” guild and start feeling like they're not progressing fast enough? What if I still can't fit in? I don't really doubt that I can get into a good guild, because I haven't found a group yet that would be immune to crits of walls of text, but what if I'm accepted for writing a kick-ass application and let them down with my performance?

I'll most likely have to wait with my decision until the Mists of Pandaria release as 25th september is less than two months away and for months I've been looking forward to getting to compete with the other druids on the server over who gets to level 90 first :). To be eligible for server first achievements, though, one must have been on the server for over 60 days, so I won't be transferring to a new server from Stormreaver before then. I have a bit over a month now to practice in the beta test and to read through recruitment posts. I will try, at least this one more time. The beginning of an expansion is a good time to be making new friends when everyone has to and wants to do all the things besides running raids head over heels. Come what grief may, I'm not ready to give up just yet!

5 Things I couldn't live without

I recently stumbled upon the blog of the lovely Le Professeur Gothique and really liked both her blog and the idea of her monthly homework assignments. The assignment for July was "to feature the piece of clothing, accessory or beauty product that you can't live without", which I'll be more than happy to comply with, but thought I'd also build upon a little to include 5 things in general that I couldn't live without.

~*~

Törmäsin jokin aika sitten hurmaavan Le Professeur Gothiquen blogiin ja ihastuin paitsi siihen myös hänen kuukausittaisiin "kotiläksyihinsä". Heinäkuun tehtävänä on esitellä vaate, asuste tai kauneustuote, jota ilman ei voisi elää. Tartuin siis innolla tehtävään, mutta päätin myös laajentaa sen aihetta hiukan, kattamaan 5 asiaa ylipäätään joita ilman en tule toimeen.

Ensimmäinen esine onkin listan ainoa, joka sopii haasteen alkuperäiseen määritelmään:

The first item on my list is also the only one that fits the criteria of the challenge:

My fan. I bought it on a school trip to Italy in 2005, and it's been a constant in my handbag ever since. I love battenberg lace and while pretty, this fan also has a rather sturdy wooden frame so it's been able to withstand the abuse over the years. Finland is a rather cool country, but I couldn't have withstood our mildly roasting summers without being able to whip this precious souvenir out whenever I needed to.

The background in these pictures is the print I made for the screen printing course at school this spring. This is the only fabric I haven't been able to think of a use for yet. It's a medium weight cotton and all that comes to my mind are kitchen towels, while the other fabrics and colour combinations I made have been able to jog my creativity quite a bit better.

~*~

Viuhkani. Ostin sen lukion reissulta Italiasta vuonna 2005 ja se on kuulunut laukkuni vakiovarustukseen siitä saakka. Rakastan battenberg-pitsiä ja vaikka viuhka on nätti ja siro, siinä on myös vankka puurunko, joka on kestänyt menossa mukana. Vaikkei Suomi kovin kuuma maa olekaan, tämä matkamuisto on ollut suuri helpotus varsinkin viime kesinä.

Taustana näissä kuvissa on koulun kankaanpainokurssilla suunnittelemani printti. Tämä on ainut kurssilla painamani kangas, jolle en ole vielä keksinyt käyttöä. Se on keskipaksua puuvillaa enkä keksi muuta kuin tehdä siitä keittiöpyyhkeitä, vaikka muut painamani kankaat ja väriyhdistelmät saavatkin mielikuvituksen laukkaamaan vähän paremmin.

Toiseksi esineeksi, jota ilman en voisi elää, voisin valita koko koneeni, mutta koska kaikki muut osat ovat enempi tai vähempi vaihdettavissa vastaaviin, valitsin sen sijaan hiireni:

For my second item that I couldn't live without I could choose my whole computer but since all the other parts are more or less replaceable by other similar parts, I chose my mouse:

It's a Naga by Razer and I. LOVE. IT! It has so many buttons on it, I can bind pretty much every ability my druid has in World of Warcraft to it by only using shift and alt as modifiers and my hand nestles so comfortably on it, it's like it was molded for me. This truly is a mouse built for MMOs and I'm sure that if it ever dies, I'll have to replace it with another one just like it. I've never found it very practical to bind things to buttons on my keyboard, but the thumb grid on this feels very intuitive. I've had it a couple years now and the only sign of wear is the partly missing coating on one of the index finger buttons where my nail has worn it.

~*~

Se on Razerin Naga ja Rakastan sitä! Siinä on niin monta nappia, että saan World of Warcraftissä bindattua siihen suunnilleen kaikki druidini abilityt käyttämällä shiftiä ja alttia modifiereina, ja se sopii käteen kuin olisi tehty minua varten. Tämä on todellinen MMO-hiiri ja jos se joskus sattuisi kuolemaan, minun lienee pakko hankkia uusi samanlainen. En ole koskaan tykännyt bindata juttuja näppikseen, mutta tämän peukkunapit vain ovat tosi intuitiiviset käyttää. Minulla on ollut tämä hiiri nyt pari vuotta ja ainut vaurio on toinen etusormen napeista, jonka pintaa kynteni on kuluttanut.

Myös listani kolmas esine on elektroniikkaa, ompelukoneeni Skynet:

Also the third item on my list is electronics, my sewing machine, Skynet:

So named by my boyfriend after the artificial intelligence in Terminator, because apparently that's what it reminds of with all its beeping. For a home machine, the Smarter by Pfaff C1100 Pro is quick, heavy (=stable), it has dual feed system and knee lift, and it has more stitches than I'll ever have use for. I design and make things to relax and to channel my vision, I NEED to have a sewing machine. (Don't mind the mess, I'm in the middle of clearing my flat and sorting all my sewing stuff.)

~*~

Siksi sen nimesi miesystäväni, jonka mukaan sen piipitys tuo mieleen Terminaattorin tekoälyn. Kotikoneeksi Smarter by Pfaffin C1100 Pro on nopea, tukeva, siinä on kaksoissyöttö ja polvinostin ja se osaa tehdä enemmän erilaisia ompeleita kuin mille minulla tulee koskaan olemaan käyttöä. Suunnittelen ja teen rentoutuakseni ja toteuttaakseni itseäni, minulla TÄYTYY olla ompelukone. (Älkää välittäkö sotkusta, minulla on siivous ja kaikkien ompelutavaroideni järjestely kesken.)

Taidan tosiaan olla aika teknologiahörhö, mutta neljäskin juttu listallani on teknologinen saavutus, nimittäin kännykkäni:

I think I really am a gadget freak, but the fourth entry is a gift of technology as well, my smart phone:

Desire HD from HTC. It's my phone, my mp3 player, my mini laptop, camera, radio, calculator, calendar, alarm clock, game console and (a small, emergency) portable HDD. Everything that just 10 years ago would've easily filled a backpack. Isn't that great? I don't have to be able to log in to FB every five minutes, I don't text people very often, but it's nice to have something to do while waiting for my to-go-order to be done at the local kebab restaurant, or to fill a work day by listening to a nice audio book while sewing, or to simply be able check a certain shop's business hours whenever I find it useful.

~*~

HTC:n Desire HD. Se on puhelimeni, mp3-soitin, miniläppäri, kamera, radio, taskulaskin, kalenteri, herätyskello, käsikonsoli ja (hätävarana pieni) ulkoinen kovalevy. Kaikki laitteet samassa, jotka vielä kymmenen vuotta sitten olisivat helposti vieneet repullisen tilaa. Eikö olekin mahtavaa? Ei minulla ole pakkoa päästä Facebookkiin joka viides minuutti, enkä edes tekstaa ihmisille kovin usein, mutta on kiva olla jotain, millä tappaa aikaa odotellessa ruokaansa paikallisessa kebab-paikassa, tai millä kuunnella työpäivän ajan hyvää äänikirjaa samalla kuin ompelee tai vaikka voida tarkistaa tietyn liikkeen aukioloajat koska vaan.

Viimeinen vaan ei todellakaan vähäisin, paheeni salmiakki:
Last but definitely not the least, salmiac, salt liquorice:

The national sweet of Finland. There are very few kinds that I don't love, and a great many that, alas, I can't seem to find regularly anywhere. The pacifiers in the top left corner are my ultimate favourite kind, but they're rarely sold unless it's among loose candy. Which is kind of fine, since I don't really like any ready-made assortments anyway. They always have either the wrong kind of salmiac, or the wrong kind of fruit sweets, or the ratio is way off. 1 black for every 10 colored ones, c'mon! Picking the right kind of combination of salmiac, fruits and (very little) chocolate and fudge is careful science. There must be a good balance of salty bits, sour bits, refresher bits, and "stoppers", the kind of sweets after which it's easy to take a break from stuffing one's face :D.

~*~

Suomen kansalliskarkki, tietenkin. On harvoja sortteja, joista en tykkää, mutta harmikseni lukuisia, joita ei tunnu löytyvän mistään. Ylävasemman tutit ovat ehdotonta suosikkisalmiakkiani, mutta niitä löytyy harvoin muuten kuin irtokarkkeina. Mikä on oikeastaan ihan jees, koska en tykkää valmiista pusseista kauheasti muutenkaan. Niissä on aina joko vääränlaista salmiakkia tai vääränlaisia hedelmäkarkkeja tai niiden suhde on aivan pielessä. 1 salmiakki per 10 hedelmää, no huhhuh! Oikean yhdistelmän valikointi - salmiakkia, hedelmäkarkkeja ja (pieni määrä) suklaata ja toffeeta - on tarkkaa tiedettä. Pussissa täytyy olla tasapainoisesti suolaista, kirpeää, raikasta ja "stoppareita", karkkeja, joiden jälkeen on helppo pitää taukoa mässäilystä :D.

Kesämielellä

Takana on taas hiukan tavallista hektisempi viikko. Koulussa oli ensimmäisten näyttötehtävien aika, maanaintaista keskiviikkoon kuluin niitä tehden ja torstai stressistä palautuen (Niistä enemmän erillisessä postauksessa). Perjantainakin tuli lähdettyä koululle leikkaamaan kankaita, ettei tämänhetkisten projektien kanssa tulisi taas mestausfiilikset palautuspäivien lähestyessä, ja viikonloppuna oli tietenkin äitienpäivä, jonka johdosta viikonloppu vietettiin vanhempieni, isovanhempieni ja miesystäväni vanhempien hoveissa.

Oman mausteensa soppaan lisäsi uusi tietokoneeni, josta sain viestin tiistaina, että Jimm'sin pojat ovat saaneet sen koottua hakukuntoon :). Siirsin siihen dvd-aseman ja kovalevyt vanhasta koneestani ja asensin Windowsin ja ajurit ja revin hiuksiani, kunnei World of Warcraft suostunut siltikään toimimaan tökkimättä. Vaan onneksi minulla on mukavia kiltalaisia, joiden tietämyksestä ammentamalla sekin ongelma lopulta ratkesi ja nyt kelpaa taas raidata :). Serverien ensimmäisistä tapoista kisailtaessa WoW on jossain määrin välineurheilua ja noin 4-vuotias, ylikuumeneva ja empiväinen wanha koneeni alkoi olla suoritukselleni jo melkoinen taakka. Nyt suorituskykyni on taas vain omista taidoistani kiinni ja pääsen odottelemaan innolla myös tiistaista Diablo III:n julkaisua.

Aurinko alkaa jo paistaa risukasaan lämpimämmin myös muutoin kuin kuvainnollisessa mielessä ja odotan innolla, että ilmat tuosta vielä hiukan lämpenisivät. Itse en onneksi kärsi allergioista, mutta muiden kärsimyksiä sivusta seuranneena toivon, että siitepölykausikin menisi nopeaan ohi. Torstaiaamu valkeni vielä synkkänä ja sateisena, mutta iltapäivällä pilviverho taipui toivomuksiimme ja pääsimme nauttimaan auringonpaisteisesta pienestä kuvaussessiosta:

Kuvien otosta ja kameran lainasta suurkiitokset Lady Satinille <3. Yleensä olen melko hankala kuvattava ja itsekritiikin mestari, mutta tällä kertaa kuvista oli melkein hankala valita sopiva otanta.

Musta villakangashame ja silinteri omaa tuotantoa, liila velour-mekko kirppislöytö/H&M, korsetti Belle Modeste, kengät Spirit ja viuhka Venetsiasta.