Kohlea, the alter ego

Kohlea vihreän protolohikäärmeensä Starsdreamin selässä
Kohlea on her green proto drake Starsdream

Olen pelannut World of Warcraftiä noin viisi vuotta ja 8 kuukautta. Se on minulla pisimpään säilynyt harrastus ompelun ja käsitöiden ohella ja edelleen yksi mieluisimmista ajanvietteistäni. Kun ensimmäistä kertaa näin upean night elf druidin hyppivän suuren mustan kissan muodossa läpi viidakon WoWin mainoksessa, tiesin, että minusta tulee druidi. Kissadruidi. Ja duiduli olen edelleenkin, tosin en enää night elf enkä kissakaan. Luonnonläheinen, oikeudenmukainen ja määrätietoinen mutta lempeä Kohlea on vuosien myötä muovautunut eräänlaiseksi alter egoksi ja käytän hänen nimeään nykyisin useimmiten nimimerkkinänikin. Vaikka WoWin roolipelielementit ovatkin melko häviävän pienessä roolissa nykyisessä pelitavassani, ja varmaan valtaosan tavassa pelata, samaistun edelleen hahmooni ja mietin, miten hän tilanteisiin suhtautuisi. Minullakin on suipot korvat, kannan ylpeänä Jinxistä tilattuja druidi-t-paitojani ja tykkään ”druidimaisista” koruista. Pelihahmosta on tullut osa identiteettiä enkä voisi kuvitella vaihtavani hahmoani mihinkään muuhun.

Varmasti positiivisin kokemukseni koko pelistä oli ensimmäinen suomalainen raidikilta, johon liityin. Lightbringer-serverin Ipit koostui oululaisesta ydinporukasta, Helsingin ”hulttioista” ja meistä muista, hajanaisista hörhöistä ympäri Suomen. Liityin kiltaan yhdessä miesystäväni kanssa ja se vastaanotto oli jotain, mitä en on ollut koskaan ennen kokenut. Ensimmäistä kertaa tunsin olevani kunnolla osa ryhmää, seurani olevan toivottua ja mihin tahansa vuorokauden aikaan voin avata Ventrilon ja siellä taatusti oli joku juttuseuraksi. Olimme tainneet olla killassa kuukauden kaksi, kun ajoimme pääsiäislomalla Turusta Ouluun kyläilemään kiltalaisten luo, ja killan kolme kesää kestänyt perinne, kiltamiitit olivat aina kesän kohokohta. Vaikka Ipien raidaaminen aikanaan kuivuikin kasaan ja kilta hajosi, olemme edelleen toisinaan yhteydessä Facebookin kautta ja aika ajoin tulee kokeiltua milloin mitäkin uutta peliä, josko sieltä löytyisi se vanha into ja meininki. Harmi kyllä, ainakaan vielä se ei ole kestänyt paria kuukautta.

Ipeissä raidissa kuului aina olla vähintään 7 druidia :D
In Ipit, every raid had to have at least 7 druids :D

Yksi nallen lempipaikoista
One of the bear's favourite spots

Myös seuraava kiltani, saman serverin Horden puolella ollut Perdition herättää haikeita tunteita. Siirryin sinne Ipien käytännössä lopetettua raidaamisen ja tuon muuton yhteydessä Kohlealle langetettiin kirous, jota en ole vieläkään saanut rikottua: hänestä tuli taureeni. Elelin edelleen melkoista karhunelämää viidakkokirjan Baloon malliin ja toimin toisena killan main tankeista. Perditionin kohtalo oli kuitenkin sama kuin Ipeillä, raidaajat kaikkosivat vähitellen, uusia ei saatu rekryttyä tarpeeksi ja kilta kuihtui kokoon. Ja siihen oikeastaan päättyi sosiaalisesti rikkain aikani pelissä. Perditionin kaaduttua siirryin toiselle serverille reilusti paremmin edistyneeseen kiltaan, Winds of Creationiin Daggerspinella.

Kohlean viimeisiä hetkiä night elffinä, lempivarusteisiinsa sonnustautuneena
One of Kohlea's final moments as a night elf, dressed in her favourite armour

Viimeisiä hetkiä ennen Cataclysmiä
Final moments before the Cataclysm

Olen tosi kilpailuhenkinen ja WoW tarjoaa rutkasti haastetta. Mielestäni se on haastava nykyäänkin, vaikka moni Blizzardia moittiikin pelin liiallisesta helpottamisesta. Olen raidannut The Burning Crusade -lisäosasta lähtien ja Winds of Creationin kanssa kaadoin Deathwingin, pelin viimeisimmän sisällön viimeisen bossin Euroopan 253. sijalla, maailman 476. Pelkästään 25 hengen voimin raidaavien joukossa sijoituimme 176:nneksi. Sinänsä sijoitus ei ole mitään maatajärisyttävää, mutta kyllä minun itsetuntoani hiukan hivelee sijoittua pelissä, jota pelasi tuolloin noin 10 miljoonaa muuta, parhaaseen reiluun kymmeneen ja puoleen tuhanteen. (Arvioiden melko anteliaasti, että 10man-killoissa on keskimäärin 15 ja 25man-killoissa 35 raidaajaa.) Vaikka pelaaminen ruokkii kivasti kilpailuviettiä, muiden päihittäminen ei ole ainakaan minulle pelissä viihtymisen kannalta se tärkein juttu ja tuntuu, että menetin tämän kiltavaihdoksen myötä enemmän kuin menestyksen muodossa sain.

Minulla oli killassa yksi ystävä, joka oli tullut sinne minua ennen Perditionista, ja tutustuin pariin hyvään tyyppiin, mutta enimmäkseen uusi kilta jäi kovin etäiseksi. Olin vaihtanut main specikseni boomkinin (pöllömäinen humanoidi, joka käyttää luonnon ja taivaankappaleiden magiaa) kiltaan liittyessäni ja kun niiden tehot romahtivat Dragon Soulissa, löysin itseni vaihtopenkiltä aivan liian usein. Tämän ja muutamien aiempien mielivaltaisuuksien vuoksi päädyin jättämään Winds of Creationin ja etsimään uutta kiltaa tulevaa Mists of Pandaria -lisäosaa varten. Ajattelin palata juurilleni, hakea taas suomalaiseen kiltaan ja hakemukseni hyväksyttiinkin nopeasti.

Sotapöllö valmiina illan koitoksiin
Warrior owl, ready for the evening's trials

Huonoista ajoista huolimatta, tuohonkin kiltaan liittyy hyviäkin muistoja
Despite the lows, there were some high moments during my time in the guild.

Ja luonnettani on vaikea murtaa täysin
And my spirit is hard to break

Aquilassa olen ollut nyt melkein puoli vuotta, mutta kaikesta huolimatta en edelleenkään ystävystynyt juuri kenenkään kanssa. Ellen ole jossakin asiassa hyvä, minun on hankala tuoda itseäni esille ja pitää ääntä. Jopa ihan konkreettisesti, en välttämättä saa Ventrilossa tai Mumblessa suustani koherenttia lausetta, jos olen liian epävarma. Ja epävarma minä olin. Itsetuntoni oli lytätty melko tehokkaasti enkä pystynyt venymään killan vanhemman pöllön suorituksiin edes saatuani uuden tehokkaamman tietokoneen, joten sen sijaan, että olisin voinut olla taas oma sosiaalinen ja vapautunut netti-itseni, vaikenin.

Joskus sitä joutuu valkyyrian vietäväksi, ja pitää vain toivoa, että ystävät ehtivät pysäyttää ennen kuin yltää reunalle asti. (Ei mitään itsetuhoista, liittyy menneeseen bossifightiin)
Sometimes the valkyries will catch you and you just have to hope your friends get you in time before it reaches the edge. (Not going emo here, it's a reference to a past boss fight)

Noin viikko sitten se maksoi minulle raidipaikkani ja olen taas vailla kiltaa, jossa pääsisin raidaamaan täyspainoisesti. Tällä kertaa en ole kohtelustani katkera, mutta kyllä se itsetuntoa riipaisee, etten ollut tarpeeksi hyvä, tai tarpeeksi ihana, että minut olisi pidetty erinomaisuuden puutteesta huolimatta. Olin aina ajatellut, että en ole huippupelaaja, mutta hyvä kiltalainen. Olin aikoinani sosiaalinen, aktiivinen raidien ulkopuolella ja aina valmis auttamaan. Läsnäoloprosenttini lähentelee sataa jopa kesäisin ja muina hiljaisina aikoina enkä valita sisällön tylsyydestä, vaikka suuri osa pelaajista tuntuisikin kaikkoavan pelistä. Pyydän apua paremmiltani ja pyrin parantamaan suoritustani, mutta ilman, että pääsee toisen pään sisälle tai vähintään olan taakse katsomaan, konkreettista apua voi olla hankala antaa. Tällä tasolla en vissiin enää riitä.

Nyt odottelen, katselen ympärilleni ja punnitsen vaihtoehtojani. Sen verran kipeästi tämä taas osui, että ellen seuraavasta killastani löydä taas ”kotia”, todennäköisesti joudun myöntämään tappioni ja lopettamaan raidaamisen. Se olisi sääli, koska WoW on antanut minulle niin paljon, eikä peli itsessään ole menettänyt missään vaiheessa houkuttavuuttaan. En vain usko, että kestän enää kovin monia kolhuja tässä asiassa. Paras veto olisi varmaan hakeutua hiukan hitaammin etenevään kiltaan, missä ei tuijotettaisi niin tehoihin. Kansainvälinen kilta voisi myös olla sittenkin parempi kuin suomalainen, koska jostain syystä itsesensuurini on lepsumpi englanniksi. Mutta entä jos vaihdan ”huonompaan” ja alankin tuntea, että kilta ei etene tarpeeksi nopeasti? Entä jos en siltikään pääse porukkaan sisälle? Sitä en sinänsä epäile, ettenkö pääsisi hyvään kiltaan yrittämään, koska en ole vielä törmännyt kiltaan, joka olisi ollut immuuni wall of text criteille, mutta entä jos minut hyväksytään taas hyvän hakemuksen perusteella ja suoritukseni tuottaakin pettymyksen?

Todennäköisesti joudun odottamaan päätökseni kanssa joka tapauksessa Mists of Pandarian julkaisuun saakka, koska 25.9 on alle kahden kuukauden päässä ja olen odottanut jo kuukausitolkulla, että pääsen taas kisaamaan kuka serverin druideista saa ensimmäisenä levelin 90 täyteen :). Server first achievementtejä ei voi saada, ellei hahmo ole ollut serverillä kahta kuukautta, joten en ole ainakaan siirtymässä muualle Stormreaveriltä ennen sitä. Reilu kuukausi siis vielä harjoittelua beta-testin puolella ja rekry-ilmoitusten lueskelua. Vielä ainakin tämän kerran yritän. Lisäosan alku on hedelmällistä aikaa solmia ystävyyssuhteita, kun kaikki joutuvat ja haluavatkin tehdä kaikkea muutakin kuin juosta raideja hiki hatussa. Tulkoon sitten takkiin taas, mutta vielä en ole valmis luopumaan!

~*~

I've played World of Warcraft for about 5 years and 8 months now. It's the longest I've had a hobby besides sewing and other crafts, and it still is one of my favourite pass times. When I first saw a gorgeous night elf druid leaping through a jungle in the form of a magnificent black cat in a WoW commercial, I knew I'd have to be a druid. A cat druid. And a druid I am still, even though not a night elf nor a cat anymore. The close-to-nature, just and decisive yet kind Kohlea has become a kind of an alter ego of mine over the years and I even use mostly her name as my alias these days. Although the roleplay elements of WoW affect how I play nowadays quite little, and probably most people play now, I still identify myself in her and consider how she'd react to the situations in the game. I, too, have pointy ears, I wear my druid t-shirts, that I ordered from Jinx, with pride and I like ”druidic” jewellery. My character has become part of my identity and I couldn't imagine playing any other class as my main.

Surely my most positive experience within the game was my first Finnish raiding guild. Ipit on the Lightbringer server had a core of a group of friends from Oulu, a circle of friends from Helsinki, and us, various people from around the country. I joined the guild with my boyfriend and their welcome was something I'd never experienced before. For the first time, I felt a part of a group, that my company was welcome, and no matter what time of the day I'd log in to Ventrilo, there'd always be someone to talk to. I think we'd been in the guild for a month or two when over the Easter holiday, we drove up to Oulu (over 500 km) to meet the guildies. And the guild's tradition that lasted three years, annual summer meet-ups, were always the highlights of summer. Although Ipit stopped raiding after some time and the guild broke up, we still talk to each other occasionally on Facebook and every now and then we try a new game to see if the old spark might ignite something again. It's a shame, so far it hasn't lasted more than a couple months at best.

Also my next guild, Perdition on the Horde side of the same server raises wistful memories. I joined them when Ipit had practically stopped raiding and with that transfer, Kohlea got cast a curse on her that I haven't been able to lift since: she took the for of a tauren. I still had all the "bear neccessities" of life that made Jungle Book's Baloo so content, and I was happy as one of the guild's main tanks. Perdition would, however, share the fate of Ipit: raiders started leaving, we couldn't recruit new people fast enough and the guild shrivelled to a husk. That was pretty much the end of my most socially enriching time in the game. When Perdition fell, I migrated to another server to join a more progressed guild, Winds of Creation on Daggerspine.

I'm a very competitive person and WoW has lots of challenge to offer. I think it still is challenging even though many criticize Blizzard for making it too easy. I've been raiding since the Burning Crusade expansion and with Winds of Creation, I downed Deathwing, the final boss of the latest content patch 253rd in Europe and 476th globally. Among 25man guilds we were 176th. Our position isn't anything earthshattering, but it does make me stand a little taller to know that out of the slightly over 10 million people who played at the time, I'm among the top 10 and a half thousand. (Estimating rather generously that a 10man guild has on average 15 raiders, and a 25man has 35.) Although playing WoW is good food for the competitive spirit, beating others isn't the most important part of my enjoyment of the game. I feel that with this transition, I lost more than I gained in the form of progress.

I had one friend in the guild who had joined them before me, and I met a couple nice people, but mostly the new guild remained distant. I'd switched my main spec to boomkin (an owl-like humanoid who uses nature and arcane magic) when I joined the guild and when they got pretty low on efficiency in Dragon Soul, I found myself warming the bench way too often. Because of this and some earlier arbitrary punishments, I decided to leave Winds of Creation and to find a new guild for the Mists of Pandaria expansion. I thought I'd return to my roots, applied to a Finnish guild again and got accepted fairly quickly.

I've been in Aquila for nearly half a year, but despite everything, I still haven't made many friends. Unless I'm good at something, it's hard for me to bring myself forward and to make noise. Sometimes even concretely, I can't voice a coherent sentence on Ventrilo or Mumble if I'm too uncertain of myself. And uncertain I was. My self esteem had been crumpled to the ground quite efficiently and I could reach the performance levels of the older boomkin in the guild, not even with my new computer. So instead of being my social and uninhibited internet-self, I fell silent.

About a week ago it cost me my raiding spot and now I'm again without a guild to raid with. This time I'm not bitter about my treatment, but it hit me pretty hard to not have been good enough, or adorable enough to have kept me despite lack of excellence. I had always thought I wasn't a top player but a great guild member. I used to be social, active outside raids and always willing to help. My participation has always been close to 100% even during the summers and other downtimes, and I never complain about the content being dull, even when so many others seem to just vanish to wait for new content to be released. I ask my betters for help and aspire to better myself, but it's hard to give advice or help without being able to get inside someone's head, or at the least, behind their shoulder. I guess I'm just not enough at this level.

Now I'm biding my time, looking around and weighing my options. This one hurt enough to make me think that if I don't find a new ”home” in the next guild, I'll probably have to admit defeat and quit raiding. It would be a shame since WoW has given me so much, and the game itself has never lost its appeal to me. I just don't think I can take many more hits like these. My best bet would probably be to apply to a guild that's progressing at a slightly slower pace, one where they wouldn't be as picky about damage numbers. An international guild could be better than a Finnish one, because I self censor less in English. But what if I go to a ”worse” guild and start feeling like they're not progressing fast enough? What if I still can't fit in? I don't really doubt that I can get into a good guild, because I haven't found a group yet that would be immune to crits of walls of text, but what if I'm accepted for writing a kick-ass application and let them down with my performance?

I'll most likely have to wait with my decision until the Mists of Pandaria release as 25th september is less than two months away and for months I've been looking forward to getting to compete with the other druids on the server over who gets to level 90 first :). To be eligible for server first achievements, though, one must have been on the server for over 60 days, so I won't be transferring to a new server from Stormreaver before then. I have a bit over a month now to practice in the beta test and to read through recruitment posts. I will try, at least this one more time. The beginning of an expansion is a good time to be making new friends when everyone has to and wants to do all the things besides running raids head over heels. Come what grief may, I'm not ready to give up just yet!