Täytä keuhkosi ja päästä kaikki ulos

Maailmassa ei ole tarpeeksi paikkoja, missä aikuinen voisi kirkua minkä keuhkoistaan saa irti tulematta leimatuksi mielenvikaiseksi.

Odotin koulun alkua innolla, mutta viime viikot olen ollut todella huonolla tuulella eikä koko vuosi näytä kauheasti valoisammalta. Pienetkin asiat ahdistavat ja tuntuu, että joka puolelta vaaditaan jotain enkä jaksaisi vastata mihinkään. Työssäoppimispaikkaa pitäisi hakea enkä oikeastaan tiedä mihin edes haluaisin tai mihin rahkeeni riittäisivät. Yhtä paikkaa kyselin, mikä vaikuttaisi hyvältä, mutta vähän siitä jäi sellainen olo, että aika ihme on jos sinne pääsen. Sosiaaliset taidot ja ulosanti taisivat taas pettää. Noh, ainakin hän sanoi ottavansa joka tapauksessa yhteyttä.

WoWissa Mists of Pandaria lähestyy, betan puolella pitäisi vielä kertaalleen questailla alueet läpi, että julkaisupäivänä pääsisin etenemään mahdollisimman nopeasti. Pääsin uuteen kiltaan ja vaikka se vaikuttaakin lupaavalta, uuteen porukkaan tutustuminen ja sopeutuminen on aina hiukan stressaavaa aikaa. Kaikki omat mokat paisuvat maailman kaataviksi ja epävarmuus senkun vahvistuu.

Koulunkäynti tuntuu kuin lastentarhassa oltaisiin. Tässä jaksossa keskitymme visuaaliseen ilmaisuun ja tuotesuunnitteluun paperilla, käytännössä leikkaamme ja liimaamme kollaaseja ja värittelemme vesiväreillä väriympyrää. Samat asiat on käyty jo ala-asteella, yläasteella ja niiden osalta, jotka sen ovat käyneet, lukiossa ja jollei se vieläkään ole päähän iskostunut, että vihreää tulee keltaisesta ja sinisestä ja sitä sanotaan väliväriksi, tuskin se tälläkään kertaa uppoaa. Vaikka kuinka yritän sitä venyttää, kärsivällisyyteni ihmisten tyhmyyttä kohtaan alkaa olla aika äärirajoillaan. Rasittaa, että aina pitää kaikessa mennä sen pienimmän yhteisen nimittäjän mukaan. Opettajan on muka ihan ok sanoa asiasta, jota on jo yläasteella käsitelty, että en mä tätä teille sen tarkemmin selitä, kun tää menee jo aika vaikeeks ja matemaattiseks.

Taitaa olla kunnon erakoitumisvaihe alullaan tai hyvää vauhtia jo päällä. Olen kyllä tosi onnellinen, että olen tässä koulussa onnistunut saamaan kavereita epäsosiaalisuudestani huolimatta, mutta välillä iskee yksinäisyydenkaipuu. Etenkin, jos tarvitsee tehdä jotain luovempaa, en yksinkertaisesti toimi väkijoukon keskellä. Tarvitsen keskittymisrauhan ja oman tilani. Koulussa se ei vaan onnistu.

Mitä suunnittelupuoleen tulee, se on kyllä yksi lempivaiheistani vaatteiden tekemisessä, mutta en oikein osaa luoda käskien. Onhan se jo moneen kertaan tutkittukin, että luovassa työssä parempia tuloksia saadaan antamalla työntekijöiden itse määrätä työaikansa ja paikkansa, missä työnsä tekee verrattuna normaaliin 8-16 toimistossa istumiseen. Mutta meidän pitäisi silti saada aikaan uutuusarvoinen ja myyvä sarjatuote tiistaina kello 12.30-15.45. Muutenkin kurssi on tiivistetty aivan liian lyhyelle aikavälille, vaikka olisi hyvä olla aikaa laskea luonnokset välillä lepäämään pariksi päiväksi ja antaa ideoiden hautua. Alkuun pidin kaikista lähtökohtakollaaseistani, mutta lopulta päädyn suunnilleen puolet suunnitteluajasta vain istumaan paperi edessäni ja kynä kädessäni ja tuijottamaan luonnoksiani rakastamatta niistä yhtäkään. Sain niistä kyllä positiivista palautetta toisten luokkien ja osastojen oppilailla teetetyssä kyselyssä, mutta se fiilis, että minkä näistä nyt tahtoisi toteuttaa valmiiksi tuotteeksi asti, jää puuttumaan.

Opettajankin läsnäolo tuntuu osaltaan jarruttavan suunnitteluprosessia. Periaatteessa kaikilla pitäisi olla vapaat kädet toteuttaa omaa juttuaan, mutta käytännössä opettajalla on kuitenkin aika selvä visio mihin suuntaan sitä pitäisi lähteä viemään. Vaikka hän monesti onkin oikeassa, omalta osaltaan opettajankin palaute häiritsee prosessia, kun ei uskalla edetä omaa tahtiaan vaan jää aika ajoin odottamaan sitä palautetta ja ”lupaa” edetä. Ei uskalla viedä ideoita eteenpäin siltä varalta, että sieltä tuleekin vastaukseksi, että ei tämä nyt ollutkaan lainkaan sitä mitä piti.

Yhtenä suurimpana ahdistajanani on kyllä puhtaasti pääoman puute. Kovin pienellä kangasmäärällä suunnitelmiani ei toteutettaisi enkä toisaalta tahtoisi käyttää halpaa ja huonoakaan, mutta kun yksinkertaisesti ei ole varaa laittaa useampaa satasta kiinni materiaaleihin vailla minkäänlaista takuuta, että tuotteitani joku ostaisikin. Marraskuussa koululla järjestettäisiin myös hiuskoriste- ja hatukekurssi sekä kevätlukukaudella hansikaskurssi, joille tahtoisin kovasti osallistua, mutta niillekin tulee hintaa aika huimasti. Tai halpojahan ne olisivat mitä tuollaisiin kursseihin tulee, mutta minun budjetistani se olisi iso siivu. Tässä sarjatuoteprojektissa tahtoisin kovasti käyttää omaa printtiäni, mutta sen teettäminen maksaisi aivan liikaa. Talouspuolella huolestuttaa myös ajatus omasta yrityksestä ja sen perustamisen ja pyörittämisen taakka.

Oma kämppä on niin sotkussa, ettei sitä uskoisi tämän vuoden puolella kertaakaan siivotuksi, uusi kissanpentu näyttää saaneen päähänsä, että minä olen lauman nokkimisjärjestyksessä viimeisenä ja käy melkein joka yö hyökkäilemässä kätten ja kasvojenkin kimppuun. Blogista lupasin aloittaessani, etten ottaisi siitä minkäänlaista stressiä, mutta poden silti huonoa omaatuntoa, että viime kirjoituksesta on melkein kolme viikkoa.

Tänä viikonloppuna olen sentään saanut olla rauhassa valtakuntani neljän seinän sisällä oman hovin kesken, kun viime viikonloppu ”hukkaantui” kokonaan reissun päällä toisella puolella Suomea. Mutta se paikka, missä saisi kaikessa rauhassa kirkua olisi kyllä tarpeen, tai oikein kunnon itkut sängyn pohjalla. Negatiivisetkin tunteet voivat synnyttää hyvää, mutta jonkin ajan kuluttua niitä olisi hyvä päästä kunnolla purkamaan, ennen kuin tulee sanoneeksi jotain kaduttavaa tai päästäneeksi sisäisen psykopaattinsa turhan pintaan.

~*~

Fill your lungs and let it all out

There aren't enough places in the world where an adult can scream at the top of their lungs and still be considered sane.

I really looked forward to starting school again, but for the last few weeks I've been in a really bad mood and the rest of the year doesn't appear much brighter. Small things distress me and it feels everyone expects something off me yet I can't measure up to any of the expectations. I should be looking for a place for my internship this spring and I don't really know where I'd like to go or what my skills are good enough for. I made some inquiries at a local taylor's shop, that I'd really like, but I was left feeling it would be quite a miracle if she accepts me. I guess my social skills and overall output let me down again. Well, at least she said she'd contact me in any case.

Mists of Pandaria approaches in WoW and I should still quest through the zones on beta at least once to get an edge for the launch day. I got accepted into a new guild and although it seems quite promising, getting to know a new group of people and adjusting to them is always slightly stressful. My screw-ups seem to swell to immense proportions in my view and my insecurity only strenghtens.

Going to school has been like going to kindergarten. In this period we're focusing on visual presentation and product design in theory, in reality we're cutting and pasting collages and colouring in colour circles in water colour. The same things we've already been taught at least two or three times during the compulsory education. If a person hasn't yet got into their head that blue and yellow make green and that it's something called a secondary colour, I highly doubt it'll stick this time around either. Although I try to stretch my patience, it's wearing very thin towards the stupidity of people in general. Why must we always pace ourselves by the lowest common denominator? Why is it apparently ok for the teacher to say about something we've already been taught in secondary school that she won't get into it because it's kinda complicated and mathematical?

I think I'm approaching or maybe even already in a proper hermit phase. I'm really happy that I've managed to make some friends at this school despite my asociality, but every now and then I just yearn for solitude. Especially if we're supposed to do something creative, I simply don't function in a crowd. I need peace for concentration and my own space. At school, that just isn't a possibility.

Desinging in itself is one of my favourite parts of making clothes, but I can't create on command. It's been studied many a time over that creative work reaches better results when people get to set their own hours and to decide where they want to work as opposed to sitting in an office from nine to five. Still, we're expected to create something new and sellable for short-run production on Tuesday at 12.30-15.45. Besides the course is way too quickly paced anyway. It would really be better to get to lay down one's sketches for a while and to harbour the ideas for a bit. I liked all my starting points, but now I end up sitting half of my design time with a paper in front of me and pen in hand, staring at my sketches, not loving any of them. I received rather positive feedback on them when we polled some of our other students, but I'm missing the feeling that would tell me which one I want to produce as a complete product.

Even the presence of the teacher seems a hindrance to the design process. Everyone should have a free hand to follow their own thing, but the teacher seems to have a rather strong view on what direction that vision should take. Although she's often right, in part she's disturbing the flow of the process by causing me to not dare to do things at my own pace. Instead I meander and wait for feedback and ”permission” to proceed. I don't feel like going forward in case what I wanted to do isn't what I was supposed to do and all that work was in vain.

One of my biggest sources of anxiety is purely the lack of capital. My designs will take quite a lot of fabric to make, and I wouldn't want to use cheap, low quality fabric either, but I just can't afford to spend hundreds of euros on materials without any guarantee that the finished product will sell. There would also be a headdress and fascinator making course at the school in November, and a glove making course in spring that I'd really like to attend but they're going to cost heaps as well. Well, they're not really expensive per se, but they would make quite a dent in my budget. I'd also like to use my own print for the school project we're designing but having that printed would cost an arm and a leg. Financially, I'm also worried about the burden of starting and running my own business some time in the yet to be determined future.

My flat is a mess and one wouldn't believe it's been cleaned at all this year. The new kitten seems to consider me the lowest in our pack's pecking order and comes nearly every night to pounce at my hands and face. I promised myself I wouldn't stress over writing this blog, but I feel guilty for not having published anything for nearly three weeks.

At least this weekend I've been able to stay withing the four walls of my kingdom and with only my own court for company. Last weekend was kind of ”wasted” on the road on the other side of Finland. I really could use a place where I could scream, or a good night of heartfelt crying. Negative feelings can produce good things, but one must get to discharge them after a while, before they say something they'll regret or let their inner psychopath surface too much.