Happamia, sanoi kettu ja pysytteli varjoissa

Sen aika on taas, siltä ei tunnu pääsevään kokonaan pakoon missään. Se ei vain suostu pysymään piilossa ja sen säteily saa minussa aikaan epätoivottuja muutoksia. Tajusin tällä viikolla, että koulun keittäjätkin ovat sen juonessa mukana: melkein jokaisessa ateriassa kuluneen lukuvuoden aikana on ollut porkkanaa jossain muodossa, betakaroteenin pakkosyöttöä. Aurinko, rusketus, hiki, hyh.

Joskus aikoinaan minäkin loikoilin riippumatossa bikineissäni, luin kirjaa ja unelmoin pronssinvärisestä ihosta. Vaan eipä siitä sellaista koskaan tullut. En onneksi pala aivan kauhean herkästi, mutta ihoni ei toisaalta helposti rusketukaan. Suurimmista yrityksistä huolimatta minulla on tuskin koskaan ollut edes erottuvia rusketusrajoja, sen verran pieni vaikutus auringolla minuun tuntuu olevan. Veljeni paahtuu kahvipavuksi vaatteiden läpikin kunhan kevätaurinko alkaa kunnolla lämmittää, mutta minä en yllä edes maitokahvin sävyyn. En myönnä, että nykyinen rusketusvastaisuuteni johtuisi epäonnistuneista ruskettumisyrityksistä. En sitä kyllä kielläkään.

Silläkin uhalla, että kuulostan rasistiselta, mutta tuskin olen tummanpuhuvaa garderobia suosivien joukossa myöskään ainut, joka on sitä mieltä, että vaaleampi iho vain on kauniimpi. Se antaa kivan kontrastin mustalle ja toimii kauniisti muidenkin suosimieni värien kanssa. Koska ihoni ei rusketu kunnolla, minusta tuntuu, että ihoni näyttää päivettyneenä lähinnä likaiselta.

Nyt kun ilmat ovat olleet niin nättejä, olemme istuskelleet välitunnit auringossa ja tunnen jo kuinka valkeuteni alkaa kadota. Voi tätä surkeutta! Eihän kreivittären arvolle edes sovi päivettyä.

Mitä sitten teen säilyttääkseni edes hitusen ominaisväriäni? En ole koskaan pitänyt aurinkovoiteista. Suurin syy siihenkin, etten useimpina päivinä käytä lainkaan meikkiä, on etten pidä tunteesta, että ihollani on jotain ylimääräistä. Jollei aurinkovoide imeydy kunnolla, se tekee oloni vieläkin tukalammaksi ja tahmaiseksi kuin aurinko itsessään. Siispä niihin turvaudun vain suuressa hädässä: uimarannalla, ulkotöissä, etelässä tai muualla missä aurinkoa ei yksinkertaisesti pääse pakoon.

Yleensä suurin apuni on vain pysytellä sisällä tai varjossa, osin pakonkin edessä. Harmittava tosiasia viimeiset viisi kesää on ollut, että kesäloma = työtä, joka tapahtuu neljän seinän sisällä. Vapaa-aikani vietän mieluiten ompelu- tai tietokoneen edessä, joten silloinkin aurinko tavoittaa minut korkeintaan ikkunalasin läpi.

Suurin konkreettinen tekoni auringonvaloa vastaan taistelemiseksi on ollut hankkia päivänvarjo. Sekin tosin sanoi itsensä irti viime kesän lopulla eikä sen lukitusmekanismi enää pidä varjoani auki. Ostoslistalla on siis uusi, mielellään suurempi päivänvarjo. Lolitabrändi Victorian Maiden tekee mielestäni todella kauniita varjoja: 

Lähde

Lähde

Sellainen tulisi kuitenkin turhan kalliiksi postikuluineen, tulleineen ja välityspalkkioneen, ja ne myydään mustana loppuun alta aikayksikön. Realistisempana haaveenani olisi toinen battenberg-pitsinen varjo, esimerkiksi Belle Modesten myymä brodeerattu versio.

Lähde

Lempiviuhkani on tehty samasta materiaalista, joten tämä sopisi senkin kanssa. Toisaalta tahtoisin päivänvarjooni mustan kädensijan, jossa olisi koukku, ja VM:n varjoissa on mielestäni kauniimpi muotokin. Huokaus... unohdetun amerikanisotädin miljoonaperintöä odotellessa.